tisdag 10 april 2012

ESA XXV

Hän istui keittiön pöydän ääressä, harteillaan musta huivi ja ilmavasti hän odotti ja istui. Joi paksua humalluttavaa viiniä, jossa sokeri hyllyi marmeladina ja oli kuin pitkään valotettu varjokuva. Hän ajatteli pian kuolevansa. Hän ajatteli vielä elävänsä.

Arvo, perintö, luokka kävisivät pian toteen kuin hänen kuin hänen paksuilla sormillaan ei oltaisi ikänsä tehty työtä. Huivi kasvoi pitsiä. Hän istui päivän liikkumatta kuin lady. Ja kesä kulki ohi, ja syksyllä omenat tippuivat puutarhan puista, lehdet lehteilivät kuin pilvet, tuli talvi. Lumi pyyhki pihan yli, lumi pyyhki pihan yli, lumi pyyhki kaupungin yli, tuli sammui, tuli erikoislaatuisen hiljaista. Takamuksiin kertyi haavoja Vaatteet repeilivät kuin kertakäyttöliinat. Hän oli vanha ja kaunis, mutta ei huomannut sitä.

Hän ajatteli: Mitä on rakkaus? Ja ymmärsi. Mikä on elämässä tärkeää? Hän tiesi sen. Ajatteli lapsiaan, ja lapsenlapsiaan, vanhempiaan ja sitä joka rakasti, hän rakasti. Ja tuskin kysymys oli ehtinyt hänen sokeutuvissa, kirkkaissa aivoissa välähtää, kun vastaus räpsähti kuin salama. Mikä ihme minun on? Kuka minä olen? Entä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?



2 kommentarer:

  1. Hieno. Paranisikohan vielä keskikohdan viivyttelyn hienoisesta karsimisesta, mietin. Myös mietin kannattaako hänen olla "kuin mustavalokuvasta", näin suoraan sanottuna.

    SvaraRadera
  2. heh, hyvä kysymys: ehkä hänen ei tosiaan kannata :-)

    SvaraRadera