fredag 6 april 2012

Ja Esa sanoi minulle kieroja ja säälimättömiä asioita, joiden piti tulla sanotuksi "minun kehitykseni takia" ja hän jatkoi estottomuuttaan jota mitkään fraasit ei kuvaa. Jatka vaan, naura maanrakoon tämä onneton rakennus, se oli joskus hänen kotinsa ja minäkin: minun kotini myös. "Totuuden nimissä tämä on sanottava", ja hän alkoi, ja taas ja taas ja taas ja taas hän alkoi eikä mikään oikeasti alkanut.

Sanansa kuin tuntemattomat, tapetut Jumalat, maahan kiskotut, häpäistyt ruumiit, jumalat kuin hautakivet en saa mielestäni niitä. Ne tosissaan valuttavat joka tuntevan olennon tyhjiin.

Toden totta, mikä autioittava kokemus katsoa silmiin hänen taideteostaan, niin kuin te kutsutte sitä. "Mikä taide", se oli pikemminkin petoteos.

Niinpä vietin tunnin jos toisenkin tässä näyttelytilassa, vaikka aika tuntuikin pitemmältä. Ja sitten kuiskasin itselleni: "Ota aikasi, niin, heippa vaan kaukainen aika, sun aikas vihdoin saa". Ja tutkiskelin hänen tyhjyyttään perinpohjaisesti, hänen pahantahtoisuuttaan , hänen rasvattua häntämäistä pimeyttään, ja hänen selityksensä putosivat tyhjyyteen jonne ne kuuluivat, jota ne kaipasivat. Sanotaan että joka ikisellä on olomuoto, jossa viimeisinkin hyvän ripe on kulutettu. Radikaali piste tai universumi. Mutta kuinka, kuinka hänestä saattoikaan tuntua melkein normaalilta tässä ei minkään kivun puutteessa?

En nähnyt mitään. "Mitä näet on minä josta tulee minä.", Esa selitti.

1 kommentar:

  1. musta kaikki pitkät kannattaisi yrittää käyttää jo rytmin ja massan takia

    SvaraRadera